Olen viimeisten vuosien aikana aloittanut bloggaamisen useaan kertaan. Bloggeriin olen Apeoppaan ajatukset – blogin perustanut kaksi vuotta sitten, mutta yhtään kirjoittamaani kirjoitusta en ole sinne uskaltanut laittaa. Tietokoneen muistissa on jos jonkinlaista bloginaloitusta ja kirjoitelmaa. Lehtiin olen kirjoittanut ja kommentoinut, mutta oman blogin aloittaminen on jäänyt. Monesti hyvän lukemani kirjan jälkeen olen ajatellut, että näitä ajatuksia olisi mukava jakaa. Mutta, en sitten ole kuitenkaan rohjennut. Viime vuoden lopulla kollegani Anette Palssa julkaisi Pullapoliisin elämää blogissaan kirjoitukseni Onko lupa olla erilainen? Tuolloin ajattelin, että heti sen jälkeen aloitan omaani kirjoittamaan. Niin aloitinkin, mutta vasta nyt julkaisen.
Olen usein miettinyt, että mikä se oikein on kun pelottaa? Onko se oikeasti epäonnistuminen, itsensä, perheensä ja sukunsa nolaaminen vai – voisiko se ollakin onnistuminen ja huomion saaminen? Mikä siinä sitten on niin pelottavaa? Vieras kirjoituksessani kirjoitin ihmisten erilaisista temperamenteista. Saatan joitakin asioita pähkäillä ja pohtia tavattoman kauan ja lämmetä hyvin hitaasti. Tosin väsyneenä, nälkäisenä ja kiukkuisena en aina tule miettineeksi sanomisiani millisekuntia kauempaa, jonka lähipiiri valitettavasti joutuu kokemaan. Jonkinlainen jakautunut persoona ? Vaikka minulla onkin kirjoittamisesta pääosin hyviä kokemuksia, en jostain syystä ole saanut aloitettua bloggausta. Tai kirjan kirjoittamista. Tai jatko-opintoja. Tai menestyvää liiketoimintaa. Mistä kummasta oikein kiikastaa? Välillä tuntuu, että pää sauhuaa hienoakin hienompia ideoita, mutta kaikki projektit on aloittamista tai joskus harvoin lopettamista vaille valmiita. Mutta, kun tämän ensimmäisen kirjoitukseni saan julkaistua, niin ehkäpä sitten saan vauhtia muihinkin ikuisuusprojekteiheni.Ehkä julkinen lupaus saa toimimaan ? Muistan jonkun tarinan, jossa joku kirjoitti tavoitteistaan presidentille. Pitäisikö minunkin? Tosin mikä se tavoitteeni oikein on?
Mutta ehkäpä bloggauksen aloittamisen pelko onkin siinä, että kun tähän hommaan pitää sitoutua. WordPress ehti jo minulle sähköpostimuistutuksen laittaa:”Olet laittanut tavoitteeksesi julkaista yhden kirjoituksen kuussa, olisiko aika aloittaa? ”. Nyt on.
Omasta mielestäni olen kohtuullisen taitava ohjaamaan muita miettimään ja muuttamaan omia ajatuksiaan ja tapojaan. Nyt olisi vihdoin aika siirtää nuo opit omaankin käyttöön. Raotan tässä blogissa omasta ja asiakkaideni näkökulmasta niitä tekijöitä, jotka toimivat kun omia tottumuksia lähdetään tuunaamaan tietoisuustaidot ja HOT – takataskussa.
Muutoksen esteiden miettiminen ja eriyttäminen omasta itsestä voi olla ensimmäinen askel toisenlaisiin tekoihin. Tässäpä yksi temppu miten sen saa tehtyä. Kun aajatuksen tai tunteen kirjoittaa, niin sitä pääsee tarkkailemaan erillisenä. Minua on siis estänyt toimimasta mieleeni tullut pelon tunne, joten kirjoitan sen erilaisilla kirjasimilla.
PELKO, pelko, pelko, pelko, pelko,pelko.
Hah, pelko on vain sana. Voin kirjoittaa sen paperille ja polttaa sen leivinuunissa. Jos laitan sen isolle paperille, voin mennä myös sen taakse piiloon. Se on erillinen minusta, minun ei ole toteltava sitä. Tiedän, että vaikka nyt olen pelkoni selättänyt, niin se tulee varmasti vielä vierailulle mieleeni. Mutta voin sanoa sille ”tervetuloa ja näkemiin”. Mieleni on kuin talo, jonne kaikenlaiset tunteet ja ajatukset ovat tervetulleita, mutta asumaan eivät saa jäädä. Pelon tunnetta ei voi estää tulemasta, mutta sitä ei myöskään tarvitse ruokkia, eikä sen mukaan tarvitse lähteä. Hyväksyn sinut pelkoni, mutta et estä minua toimimasta.
Kiitos TUKEVAN TERAPEUTIN synnytyksessä tukena olleille. Nyt pyrin olemaan rohkea ja tukea itseäni ja muita omanlaiseen hyvään elämään myös blogin kirjoittamisen kautta.
Tukevan terapeutin tarinoita 